Olen tämän parisuhteen aikana antanut anteeksi asioita, joita en olisi uskonut voivani antaa. ADHD lisää usein taipumusta päihteiden väärinkäyttöön ja avomiehelläni onkin ollut ongelmia alkoholin suhteen. Alkoholismista ei voi puhua, mutta ongelmasta kyllä. Tilanteita, joissa hänen on pitänyt nauttia yksi tai kaksi alkoholijuomaa seurustelun vuoksi, mutta määrä onkin kasvanut paljon suuremmaksi, on useita. Viimeisin tällainen kerta oli tammikuussa 2012. Hänen oli arki-iltana tarkoitus töiden jälkeen käydä näkemässä ystäviään ja tulla ennen iltakymmentä kotiin. Voin sanoa, ettei ajatus ilahduttanut minua, sillä väärinkäytöstapauksia oli melkein yhtä monta kuin alkoholin käyttökertoja. Yritin kuitenkin järkeillä, että mikäli hän aikoo luottamukseni jälleen pettää, ei ole hyötyä siitä, vaikka soittelisin hänen peräänsä kymmenen minuutin välein muistutellakseni sopimuksestamme. Kävi kuitenkin niin, että aika venyi. Viimeisen kerran kuulin hänestä ennen puolta yötä, jolloin hän sanoi olevansa matkalla kotiin. Akku loppui, eikä hän tullut yöksi kotiin. Ensimmäistä kertaa hän oli yön poissa ilman, että kukaan lähipiiristä tiesi hänen olinpaikkaansa. En nukkunut sinä yönä. Seuraavana aamupäivänä sain hänen äidiltään kuulla, että hän oli ollut yötä ystävänsä luona. Tällaisten kertojen jälkeen on vaikeaa tuntea vihaa helpotukseltaan. Sovimme hänen kanssaan, että menemme yhdessä samaksi iltapäiväksi jo aiemmin sovittuun coaching-tapaamiseen. Muistan sanoneeni siellä, että “anna minulle oikeus olla vihainen”.
Ymmärrän kyllä, että ADHD tuo mukanaan impulsiivisuutta. Ymmärrän, että oireista kärsivä ei harkitse tekojaan pitkällä tähtäimellä. Ymmärrän myös, ettei missään teoissa ole ollut pääasiana satuttaa minua. Erityisesti ilman oivallusta siitä, että mikään ei kohdistu suoraan minuun, en olisi kykeneväinen antamaan anteeksi. Olisi helppoa päätellä, että näissä teoissa on kyse piittaamattomuudesta. Välinpitämättömyydestä minua ja parisuhdettamme kohtaan. Kuitenkin tiedän, että olisin väärässä jos antaisin itseni ajatella näin. Olen saanut kaikista teoista anteeksipyynnön ja aitoa katumusta. Eniten tässä on kärsinyt keskinäinen luottamuksemme. Olisi hienoa voida antaa itselleen ja toiselle vapaus tehdä mikä itsestä tuntuu hyvältä. Mutta joka kerta, kun avomieheni on poissa kotoa, ajattelen jossain vaiheessa, että mitäköhän tällä kertaa. Olen aina yhtä helpottunut, kun hän tulee kotiin. Tiedän kuitenkin, etten voi valvoa aikuista ihmistä ja, että jos hän jälleen jonain päivänä päättää olla tulematta kotiin, se ei ole minun käsissäni.
Concerta-lääkityksen kanssa suhteen alkoholiin täytyy olla ehdoton ei. Alkoholi vahvistaisi lääkkeen haittavaikutuksia. Aloittaessaan Concertan käytön, avomieheni siis sitoutui pitäytymään alkoholista kokonaan. Itse en ole enää viime vuosina ollut muutenkaan innokas juhlija, joten päätin nollatoleranssin ulottuvan automaattisesti myös minuun. Tieto siitä, että alkoholista pitää lääkityksenkin vuoksi luopua, on ollut minulle suuri helpotus. Ei se tietenkään sulje pois mahdollisuutta siitä, että impulsiivinen mielihalu kasvaa liian voimakkaaksi, mutta toisaalta lääkkeen pitäisi auttaa myös näiden impulsiivien hallintaan.
Mitä ADHD-läheisen elämä siis on? Ymmärrystä, anteeksiantoa ja pitkäjänteisyyttä. Tilanteeseen tulee mukautua sen vaatimalla tavalla, enkä väitä aina onnistuneeni siinä täydellisesti. On ollut tilanteita, joissa olen aiheettakin syyttänyt suoraan henkilöä, enkä muistanut mikä käytöksen todellinen syy on. Olen itse käytännön ihminen, joka tekee heti kaiken sen, minkä voikin tehdä. Olen siisteysintoilija ja perfektionisti. Varsinkin näiden piirteiden vuoksi minun on välillä ollut vaikea suhtautua. En ole voinut ymmärtää miksi on niin vaikeaa tiskata tiskit tai miksi on niin vaikeaa nousta aamulla sängystä? Sen kuin tiskaa vain ja aamulla heittää peiton sivuun. Vastaus on niinkin yksinkertainen, että niin se vain on. ADHD vaatii paljon enemmän, kuin mitä ihminen voi itse vaatia itseltään. Kuitenkin, aiemmassa kirjoituksessani mainitussa dokumentissa eräs henkilö sanoi: “Aloin toipua silloin, kun aloin nähdä ADHD:n hidasteena, enkä esteenä”. Siihen me molemmat pyrimme. Avomieheni aloitekyvyn kohentamisella ja minä sillä, etten sanoisi niin kärkevästi jokaisesta sukasta, joka on jäänyt väärään paikkaan lojumaan.
